Kivun kasvot

2.4.2019

Minulle rakas ihminen torjui minut. Tunnustelin kipua joka tästä aiheutui. Se tuntui levottomuutena kehossa, ärtymyksenä, hengityksen salpautumisena ja voimattomuutena. Tunsin suuttumusta, vaikka samaan aikaan en ollut vihainen. Hengitin kipuun ja tunnustelin sitä miten levottomuus sisälläni halusi purkautua ulos. Olisin halunnut toimia tuosta energiasta käsin, tehden jotain joka purkaisi sen. Istuin kuitenkin kivun kanssa, hengittäen syviä hengityksiä vatsaani saakka. Tunsin kuinka levottomuus sisälläni rauhoittui hengitys hengitykseltä. Koin syvää rakkautta ja kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Kuinka turvallisesti sain kokea kipua ilman, että minulla oli mikään hätänä. Kehoni yritti viestittää minulle hätää reaktioillaan, johtuen menneisyydessä tapahtuneista asioista. Sisälläni oli yhä menneisyyteni hätä. Purkamatonta kipua ja aitoa lapsen hätää selviytymisestäni. Tämä hätä aktivoitui tapahtuneen johdosta haluten tulla näkyväksi.

Menneisyytemme mekanismit voivat ohjata elämäämme paljon. Olisi helppo syyttää jotain toista siitä, että hän aiheuttaa minulle pahaa oloa ja turvattomuutta. Olisi helppo tarttua tarinaan jossa minut aina hylätään. Tiedän kuitenkin, että kukaan toinen ei voi hylätä minua. Kukaan toinen ei voi aiheuttaa minulle pahaa oloa tai turvattomuutta. Voin kokea nyt näitä tunteita turvallisesti ollen itselleni aikuisena paikalla. Olen tuntenut joskus suurta tuskaa ajatellen sen johtuvan siitä, että minut hylätään. Lopulta aloin nähdä sen kuinka hylkään itseni näissä tilanteissa. Sulkeuduin jonkun suojamuurin, panssarin taakse, päästämättä ketään lähelleni. Pidätin hengitystäni ja puristauduin kasaan. Uskottelin itselleni pääni sisällä kaikenlaista myrkkyä ja ajattelin etten päästä ketään koskaan niin lähelle itseäni, että minuun voisi sattua. Ennen kaikkea en päästänyt itseäni lähelleni. En antanut itseäni itselleni voidakseni olla paikalla, tukena ja lohduttamassa sisälläni olevaa lasta. Olisin kaivannut niin paljon jotain ulkopuoleltani, että en nähnyt sitä kuinka satutin itseäni todellisuudessa eniten sillä, että lakkasin olemasta kontaktissa itseeni.

Tunnustelin rintalastalla olevaa levymäistä kipeää kohtaa. Se on vain oikealla puolella ja tuntuu suojaavan minua panssarin lailla. Kuin pala joka pitää kasassa. Hitaasti kohta kohdalta kävin rintalastaa läpi tuntien samalla syvää kaipuuta sille, että isä olisi nähnyt minut. Ollut kiinnostunut minusta ja halunnut viettää aikaa kanssani. Tunnustelin tuskaa siitä, että niin moni lapsuudessani ollut mies kuoli traagisesti. Tunnustelin tuskaa siitä, että ei ollut mitään mihin nojata rennosti. Ketään kuka olisi saanut minut näkemään kuinka upea ja valloittava persoona olin. Ketään kuka olisi osoittanut, että on turvallista rakastaa ja antautua rakastettavaksi. Tunsin tuskaa siitä, että olin oppinut suojautumaan koska näytti siltä, että rakastaminen tuo mukanaan aina suuren määrän kipua ja tuskaa. Jatkoin hengittämistä tuntien samalla rintalastalla olevan arkuuden. Joku minussa nautti kivusta ja siitä kuinka se näytti kasvojaan minulle. Kuulin kyllä tarinaa ja annoin sen soljua pääni sisällä, mutta en samaistunut siihen enää. Kivusta huolimatta, en ollut enää se tyttö joka pelkää rakastaa.

Muistan kirkkaasti hetken, kun olen sanonut ottavani vastaan kaiken mitä tulee. Sanoin silloin, että otan vastaan kivunkin, jos se on tarkoitettu niin. En tiennyt silloin vielä, että se tarkoitti menneisyyden kivun vastaanottamista. Ajattelin silloin vain, että en jättäisi mistään hinnasta elämästä sitä onnea mitä tunsin silloin. En myöskään tiennyt silloin, että kasvaessani aikuiseksi itselleni joudun elämään niitäkin hetkiä, kun karkoitan ympäriltäni ihmisiä. On pelottavaa suostua elämään nekin puolet itsestä, jotka eivät käyneet edes omaan järkeeni. Nyt tiedän, että vain älyllisesti asioiden läpi käyminen piti minut irti itsestäni. Tunteistani ja kokemuksistani. Pitkään ajattelin, että henkinen aikuisuus on sitä, että ymmärtää mekanismit jotka pyörittävät elämääni. Ymmärtäminen oli kuitenkin suoja olla tuntematta kipua ja tuskaa. Olen kiitollinen siitä, että valitsen ensisijaisesti itseni silloinkin, kun menetän läheltäni jonkun, joka ei ymmärrä sillä hetkellä minua. Olen kiitollinen myös siitä, että näen ettei mitään todellista voi koskaan menettää ja suurin menetys tapahtuu aina silloin, kun en peloltani suostu rakastamaan tai suojaan itseäni. Minua ei voi rakastaa, jos läsnä on vain osa olemuksestani.

Olen kaivannut aitoa läsnäoloa ja kohtaamista. Sitä, että uskallan paljastaa itseni toiselle pelkäämättä, että minut hylätään. Sitä, että toinen paljastaa itsensä pelkäämättä tai pelosta huolimatta. On vaikeaa olla aidosti läsnä, jos väistelee asioita itsessään. Aito kohtaaminen syntyy vasta, kun voin olla toisen edessä alastomana kipuineni. Vasta silloin voin kokea tulevani nähdyksi ja kohdatuksi, kun annan itseni näkyä suojaamatta ja peittämättä jotain minussa olevaa. Niissä hetkissä rakkaus on läsnä jokaisessa hengenvedossa ja katseessa.

Tule mukaan 27.4 Läsnäolevan kohtaamisen päivään, jos olet kaivannut elämääsi aitoa kohtaamista ihmisten välille, toivot voivasi luottaa ja haluaisit uskaltaa antaa itsestäsi enemmän. Päivän harjoitukset rakentavat intiimiyttä, luovat luottamusta ja mahdollistavat syvemmän kohtaamisen. Tällä voi olla hyvin eheyttävä vaikutus. Lue lisää päivästä täältä.